mieli kaatosateessa

Astun bussista ulos sateeseen. Se ei harmita, on kuitenkin lämmintä. Olen tyytyväinen siihen miltä uudet farkut tuntuvat jalassa, ja sitten ihmettelen miten outoja ajatuksia ja tuntemuksia kriisin keskellä voi olla mielessä. Miksi farkkujen stretchi tuntuu niin miellyttävältä iholla? Onko minussa paljonkin marttyriutta kun nautin laihtuneesta olemuksestani vaikka kaikki on ihan päin helvettiä? "Olen uhri, mutta kärsimykseni on kaunista! Jaksan olla ymmärtäväinen poikaystäväni traumoja kohtaan vaikka hän onkin satuttanut minua (ihan vitusti, by the way!!)! Ja katsokaa, ennen liian tiukat farkut istuvat niin hyvin nyt! Jalo kärsimykseni on suorastaan kaunistanut minua, sekä sisältä että ulkoa!"

Kuljen Ateneumin ohi siinä ihanassa marttyrille sopivassa, surullisen tuntuisessa lämpimässä kesäsateessa. Olo on melkein hyvä; jos vähän hellisin itseäni tänään? Olisin oikeasti hyvä itseänikin kohtaan, vaihteeksi, enkä aina vain muita? Tänään ei ole töitä, voisin mennä vihdoinkin Ateneumiin. Käyttää siihen oikein kunnolla aikaa. Nauttia taiteesta ja puhdistaa sielua. Sitten voisin mennä kotiin ja tehdä hyvillä mielin vähän gradua eteenpäin. Antaa itseni tarttua siihen ja vaikka vähän innostua ja heittää vastuu tämän kriisin selvittelystä nurkkaan työpäivän ajaksi. Jep. Näin teen. Oloni on sellainen kuin kuvittelen tasapainoisella ihmisellä olevan.

Astun kahvilaan sisään. E odottaa nurkkapöydässä ja heilauttaa kättä. Mietin, miten onnistuisin luikertelemaan minun ja T:n ongelmien kertomisesta; kun E eilen soitti, hän sanoi merkityksellisesti: "Puhutaan sitten huomenna enemmän." En jaksaisi nyt sanoa ääneen että en näe tulevaisuutta T:n kanssa millään. Sitten oikeasti joutuisin ajattelemaan sitä ja täydellinen, puhdistava, hellä päiväni menisi ihan piloille. Vastaan jotain aika umpimähkäistä kysymykseen miten menee, vältän silmäkontaktia ja istun alas kuppeineni. Sitten se alkaa. Terapiasessio.

Siis: E puhuu, puhuu ja puhuu, noin puolitoista tuntia. Ensimmäiseksi aamulla, kun aivoni ovat vielä ihan kohmeessa. En ole kovin vastaanottavainen. Takana on yö riitelyä T:n kanssa, kuten usein nykyään. Paska olo. Haaveilin matkalla kaikesta irrottautumisesta, tavanomaisen lapsellisin keinoin, joita en koskaan kuitenkaan toteuta koska olen tunnollinen ja toisia varten elävä ihminen: että sanoisin, etten enää koskaan mene sen luokse, että jos T haluaa vielä nähdä minua niin vain minun luonani ja minun ehdoillani, että en vain vastaisi puhelimeen ollenkaan jos se soittaa koska en tiedä mitä sanoa. Sitten joudun kuuntelemaan puolitoista tuntia E:n aviokriisiä, sydänvaivoja, stressiä, huolta lasten teini-iästä... Jotenkin en vain jaksaisi kuunnella, tekisi mieli vain ruveta huutamaan että minullakin on ongelmia, kuten hyvin tiedät, senkin tollo! Etkä edes vaivaudu kysymään niistä niin kuin kunnon ystävän pitäisi. Olen aivan loppu. Yhdeksänkymmentä prosenttia minusta harkitsee tuolista nousemista ja kävelemistä pois; en jaksaisi käyttää energiaa edes sen sanomiseen, että pitää mennä. Tulkoon romahdus, ihan sama. Ihmetelköön mikä minuun meni. Jotenkin se olisi melkein helpottavaa. Vaivaako minua nyt sama sisäinen kapina kuin uskotonta kihlattuani?

Kun vihdoin pääsen kahvilasta ulos ja E:stä eroon, kaikki ajatukset itsensä hellimisestä kulttuuripaloilla ovat kadonneet taivaan tuuliin. Kotiin tullessani viskaan rojut eteisen lattialle ja menen suoraan sänkyyn. Väsyttää ihan mielettömästi. Ajatukset T:n jättämisestä sekoittuvat sekaviin unikuviin, kunnes T soittaa ja kysyy miten voin. En tiedä mitä sanoa. Sanon etten mene sinne enää. Kadun sitä välittömästi; T järkyttyy, selvähän se, ja hänen pitäisi olla vielä monta tuntia töissä. Yritän jotenkin liudentaa sanomaani ja selitellä, mutta taustalta kuuluva melu käy korviin ja asiat vain pahenevat - pinna on niin kireällä että paiskaankin luurin korvaan. En muista tehneeni sitä ennen. Olo on todella vihainen, ja samaan aikaan tietenkin huolestunut T:n puolesta. En osaa edes saada raivaria kunnolla. Vituttaa.

Jotenkin saan pyydettyä anteeksi tekstiviestillä enkä uskalla enää koskeakaan puhelimeen sen jälkeen kun T on kiittänyt viestistä ja ilmoittaa että olo parani "vähän" sen myötä. Enää kaksi ja puoli tuntia niin se pääsee töistä. En vieläkään tiedä mitä sanoa tai tehdä. Miten saisi jonkin ratkaisun aikaan kun tuntuu ettei se ole lähelläkään mieltä, eikä jotenkin edes minun päätösvallassani?